Pala historiaa

Oheiset tiedot perustuvat Muistitietoa Hurissalon koulupiirin alueelta -kirjaan (1984).

Kulkeminen ennen teiden tuloa

Ennen teiden tuloa vielä 1930-luvulla liikuttiin kesäisin kaupunki-, asiointi- ja markkinamatkoilla laivakyydillä. Vainajat matkasivat muun joukon mukana viimeiselle leposijalleen laivan kannella.

Lappeenrantaan vei kesän parhaana aikana kaksikin tuuri-laivaa päivässä. Mikkeliin ja Anttolaankin pääsi päivittäin. Puumalan kirkonkylään vei laiva kirkkokansaa sanaa kuulemaan aluksi vain joka toinen sunnuntai, myöhemmin joka sunnuntai.

Syynä heikkoon yhteyteen Puumalaan oli laaja ja tuulinen Lietveden selkä, jota ei ihan joka säällä passannut ylittää. Kylille tavanomaista kulkupeliä, kirkkovenettä säilytettiin Kivisalmessa. Sillä tehtiin kirkkomatkoja Puumalaan.   
Koska laivalaitureita, ”pysäkkejä”, ei ollut joka niemessä, jouduttiin sille usein kävelemään kilometritolkulla, joten matkanteko alkoi jo ennen kukonlaulua. Pyhäpatiinit vaihdettiin jalkaan sitten laivarannassa.

Mansikan, munien ja voinmyyjät kantoivat yön aikana myyntiartikkelinsa rantaan tehden useitakin hakumatkoja. Saarilaitureille pääsi vain soutaen. Tapana oli, että kyytiläinen sousi menomatkan. Evääksi otettiin parasta mitä talosta löytyi: voita, ruis- tai mieluimmin vaaleata leipää, savulihaa, munia, munavoita, rieskaa (piimästä ja rikotuista ohrasuurimoista). Laivalla myytiin kahvia ja limsaa. Laivamatka Kivisalmesta kirkolle kesti n. kaksi tuntia, Sahanlahteeen poikettaessa kauemmin.

Laivalaitureita: Kivisalmi, Pekanniemi, Jänniemi, Esko (Matalahti), Suusalmi, Siiskonlahti, Kirvessaari (Linnunpäänselkä), Hirvensalmi, Leipäniemi, Matalaniemi, Männikkösalmi, Säynätlahti, Kaarisalmi, Konninsalo.

Laivaliikenne hiljeni teiden tulon myötä 1940-luvulla

Tien puute koitui monen sairaan kohtaloksi, mutta onneksi joskus henki pelastui ilman sitäkin. 1800-luvulla verenseisauttaja Eenokki Montonen teki myös kaukoparannusta. Sanansaattaja toi avunpyynnön kirveellä jalkaansa lyöneeltä mieheltä. Eenokki oli ahosta puimassa eikä malttanut lähteä kesken toimen apua antamaan. Niinpä hän viskasi hattunsa riihen kynnyksen eli ja hyppäsi sen päälle käskien avunhakijaa menemään kotiin. Mies pelastui.

Talvisin kuljettiin rekikyydillä ns. viittateitä pitkin. Jäälle merkittiin havuilla reitti, jota pitkin oli turvallista kulkea. Osan matkaa tie kulki maata myöten. (Tällainen tie on käytössä edelleen Anttolan satamasta Saukonsalon saareen.)

Matkanteko oli hidasta ja hyistä

Nisua rinnan alle, päälle paljon vaatetta ja kaiken kuorrutukseksi vällyt (lampaannahkaiset peitteet). Surusaatto käytti samaa tietä. Vainajat vietiin kirkkomaan multiin reessä, jonka perässä tuli saattoväki kymmenine rekineen.

Talviteitä kuljettiin Puumalaan virallisille asioille ja Mikkelin suuntaan lähinnä markkina- ja kaupunkimatkoja tehdessä. Lyhempiä matkoja tehtiin hiihtäen. Suksivoiteena käytettiin kovalla pakkasella ohutta kerrosta tervaa. Suojakelillä hangattiin sillinpäällä ja sianlihan läskisellä nahalla. Luisto oli hyvä!

Rospuuttoaikaan (kelirikko) keväisin ja syksyisin pysyttiin kotona siitä yksinkertaisesta syystä, että mihinkään ei päässyt. Kelirikko saattoi kestää viikkoja. Kevätjäät olivat heikkoja, mutta laivakaan ei niissä päässyt kulkemaan.

Syksyisin oli sama juttu. Ruokaa piti hamstrata sen verran, että selvittiin ”tiettömän ajan” yli. Sairastuakaan ei passannut, sillä lääkäriin ei päässyt. Hurissalon alueen saaret elivät keliolojen mukaan vielä 60-luvulla. 

Tiet

Nykyisin käytössä olevat maantiet, yksikkötiet ja yksityistiet ovat entisiä kärryteitä. Koulu- ja kinttupolut kulkivat ristiin rastiin pitkin metsiä. Pisimmät polut olivat jopa yli 10 km, jota lapset pimeälläkin kulkivat yksin.

Eräs henkilö kertoi 1920-luvulla tekemästään koulumatkasta seuraavasti: Myöhään syksyllä maan ollessa jo kuurassa mentiin paljain jaloin kouluun. Onneksi matkalle sattui lehmihaka, jossa oli lämpimiä lehmänlantakasoja. Hyiset varpaat lantakasaan ja kummasti lämpeni! Jalat pestiin sitten purossa kylmässä vedessä ennen koululle tuloa.

Rahtiteitä pitkin tuotiin puut metsistä hevospelillä Saimaan rantaan. Matkaa rantaan kertyi useita kilometrejä ja onnistui vain talvisin. Kesällä puuniput uitettiin tehtaille tai lastattiin proomuun tai lotjaan, joita hinaaja veti.

Lotjia saattoi olla yli 20 peräkkäin yhden hinaajan vedettävänä. Hurissalolaisilla haloilla on lämmitetty Varsovalaisia taloja ja paahdettu Pauligin kahvipapuja. ”Tie” Eurooppaan oli avoin, kiitos Saimaan kanavan.

Ensimmäinen tieyhteys ”suureen maailmaan” saatiin Hurissalon kylälle 1934, kun Hurissalon ja Anttolan välinen tieyhteys valmistui.

Samana vuonna alkoi säännöllinen linja-autoliikenne välillä Mikkeli-Hurissalo-Kivisalmi. Ennen tätä päästiin Anttolaan jonkinlaista kärrytietä pitkin. Tosin Väätämönsalmi piti ylittää veneellä eikä hevonen tykännyt vesimatkasta.

Lietveden tie oli alun perin kinttupolkua, kunnes valtio aloitti sen rakentamisen v. 53 ns. työttömyystöinä. Tie valmistui 17.12.1955. Maantieyhteys Hurissalosta Puumalaan saatiin vihdoinkin! Linja-autoliikenne Puumalaan alkoi 1956.

Nykyisen sillan välinen vesiosuus jätettiin pengertämättä, jotta laivaliikenne voisi jatkua esteettä. Tilalle tuli lossi. Kovina pakkastalvina lossin vieressä kulki valtion ylläpitämä jäätie, jonka ylläpito loppui talvien leudottua. Lietveden silta syrjäytti lossin valmistuttuaan 1985.

Hurissalo-Ruokotaipale – tie valmistui 1956. Ironista kyllä, muuttoliike Ruokotaipaleesta alkoi saman tien. Tie Ruokotaipaleesta Otasaloon valmistettiin yksityistienä 1968–1969. Siitä tuli valtion ylläpitämä 1978.

Suurlahden tie valmistui 1967 ja linja-autoliikenne Hurissalo-Ristiina-Mikkeli alkoi 1968. Osaksi autolla ajettavan kuntoon se oli saatu jo 50-luvulla välille Hurissalo-Ihalainen.

Rospuuttoaikaan (kelirikko) ennen sotia, sotien aikana ja kauan sodan jälkeenkin tiet olivat suoranaisia kynnöspeltoja ja liikenne oli poikki pitkiäkin aikoja. Talvella linja-auto aurasi oman tiensä eteen kiinnitetyllä auralla. Tuiskupaikoissa matkustajat työnsivät auton kinoksen läpi ja jollei tämä auttanut, tarttuivat matkustajat lapioihin.

Linja-autoliikenteen alkuaikoina olivat autot ns. häkäpyttyautoja. Kun auto pysähtyi, kuljettaja hyppäsi ulos, hämmenteli hiiliä pytyssä ja lisäsi pilkkeitä pönttöön. Matka jatkui ja linja-autossa oli tunnelmaa.

Mainittakoon, että taksiliikenne alkoi Hurissalossa v. 1949, kun Taavi Tukiainen aloitti liiketoimintansa. Tukiainen oli ostanut Skoda-merkkisen auton, kylän ensimmäisen, vuotta aiemmin. Samainen herra osti ensimmäisen kuorma-auton kylälle 1951.